Lapin roskaraja - Kolumnisti Jussi Viitala

Ylen kolumnisti Jussi Viitala tarttui tärkeään aiheeseen - luonnon roskaamiseen. Kolumniin tästä
Olen huomannut tuon saman asian ja viimeksi kesällä vaeltaessani Haltille.
Kilpisjärveltä Haltille lähdettäessä ensimmäinen autiotupa on Saarijärven kämppä. Paikka on siksikin kohtuullisen vilkas, että se kerää helposti lähtijät kuin tulijatkin tunturista kämpälle, kuten myös päiväretkeilijät Kilpisjärveltä. Ja siltä se näyttikin. Vaikka kämpällä on oikein ekopiste, niin tulipaikka oli täyttynyt palamattomasta jätteestä, pelti- ja kaljapurkeista. Sama huomio tuli tehtyä Meekonlaaksossa, jonne lennätetään kalastusporukoita ahkerasti läpi kesän. Nuotiopaikkoja siellä täällä ja lähes jokaiselta löytyi tätä samaa jätettä. Paha mielihän tuosta jää kun tietää, että joukossamme liikkuu edelleen ja ehkä jopa enenevissä määrin henkilöitä, jotka vähät välittää muuta kuin itsestään ja tällä asenteella he tuhoavat omansa ja muiden elinympäristöä.

Ylläs 2016 siistiä oli tuolloin.

Kolmesti olen konevoimalla siirtynyt erämaahan. Kahdesti helikopterilla, Suomessa ja Ruotsissa sekä kerran moottorikelkalla Norjassa. Kaikki kerrat on tehty lähes samalla "itäkairan" porukalla ja aina on jätetty leiripaikat siihen kuntoon, ettei käyntiämme edes huomaisi. Myönnän toki, että konevoimin saa enemmän tavaraa viedyksi, mutta yhtä helposti se sieltä tulee poiskin. Ongelma ei siis ole pelkästään siinä millä keinoin erämaahan saavutaan, vaan siinä mihin ihminen on kasvatettu ja kunnioittaako tuo ihminen ylipäätään ympäristöään. Kannattaa lukea tuo kolumni, joka minussa herätti monenlaisia tunteita ja vaikka en itse aivan kaikkea tuossa allekirjoitakaan, niin hyvä kannanotto kaikille meille erämaissa liikkuville.

Panoraama Haltilta länteen 2016 Norjasta selviää päiväretkellä ja näkyi roskina huipulla.

Lopuksi vielä lukemastani kirjasta - Harakan naurun kootut teokset- pätkä Mikko Kilven julkaisusta vuodelta 1961.

"Vaellusvietin tyydyttäminen vapauttaa koko olentomme koneistuneen aikamme hermostuttavasta ja hengettömästä tahdista. Samalla se tyydyttää meidän kauneudenkaipuutamme ja liikkumatarvettamme.
Koska vaellusvietti on vietti, on se myös arvaamaton voimatekijä ja tasapainottaja oikein suunnattuna.
Erämaan rauhassa meidän on helpompi tajuta asioiden keskinäinen arvojärjestys. Siellä voimme löytää itsemme, elämänkatsomuksen, kadonneen runon ja mystiikan."

Siis antoisia hetkiä puhtaissa ja roskattomissa erämaissa!

Kanootti vaelluskäyttöön

Vaellukseni ovat pääsääntöisesti keskittyneet kuivalle maalle. Tosin muutaman kerran olen Karttimojokea laskeskellut kumiveneellä, joka myös kerran oli mukana yhdellä Finnmarkin kalareissulla. Nyt täällä tunturilapissa tuo vesistöjen hyväksikäyttö vaelluksilla on alkanut kiinnostamaan siinä määrin, että tänään tilasin puhallettavan kanootin tuleville retkille.

Sevylor Riviera 2 henk. ja 8,4 kg

Painonsa puolesta vaelluskanootiksi valikoitui Sevylorin Riviera kanootti. Tämä 315 cm pitkä ja 84 cm leveä kanootti painaa vain 8,4 kiloa. Kantavuutta löytyy 180 kiloa, joten juuri sopivasti minulle ja vaimolleni tavaroineen. Ahdasta toki parin rinkan kanssa, mutta varmasti sovittelemalla saadaan kaikki kyytiin ja pienet vesistöjen ylitykset ja rauhalliset jokiosuudet tuolla pystyy hoitamaan kohtuullisen mallikkaasti. Toki toivon tästä uudesta lelusta myös apua pienimuotoiseen kalastukseen, niin verkoilla kuin ilmankin.

Hintaa tuolla kanootilla oli 150 euroa, sisältäen kaksi melaa, jotka voidaan myös yhdistää yhdeksi kajakkimelaksi. Lisätarvikkeina ostin käsipumpun (29 euroa) sekä melontakäyttöön tarkoitetun hyvän pelastusliivin (68 euroa). Kuten hinnastakin voi jo päätellä, niin mikään huippukestävä peli ei ole kyseessä. Katselin tuossa myös hyvin kiinnostavaa Advanced Elements StraitEdge2 ilmatäytteinen kanoottia, mutta en talvea vasten tätä hankkinut. Ensi kesälle tämä tulee kyllä vakavasti pohdintaan, sillä nuo Norjan vuonot olisi myös kiva käydä melomassa ja tämä tuntuisi sopivan siihen oikein hyvin. Siihen tästä on kuitenkin vielä pitkä aika, vastahan se ruska loppui täältä ja talvi tekee jo kohta tuloaan.

Nyt siis odottelen postipakettini saapumista, jotta ehtisin vielä käydä laskemassa verkot vaikka kalaisalle Lätäsenolle.

Tämän kesän retkiltä

Munat Pataan

Nyt se sitten tapahtui, taas!

Pitänee aluksi hieman aukaista tuota fraasia "munat pataan" tai nykyään niin monesti lyhennettynä MP. Fraasin etymologiasta minulla ei ole tarkempaa tietoa, mutta jos kuka tietää, niin olisin innokas kuulemaan. Kuitenkin tuota olen kuullut käytettävän ja itsekin käyttänyt tyhjän metsästys- tai kalastusreissun yhteydessä, siis silloin kun saalista ei ole tullut laisinkaan. Itse olen ajatellut sen niin, että pitänee laittaa kananmunia kiehumaan ruuaksi, kun muutakaan ei tullut. Toki nykyään kun naisetkin enenevässä määrin ovat alkaneet kalastamaan ja metsästämään, niin on ilmeisimmin ollut myös "munasarjat pataan" tyylistä kertomusta huonosta saalisonnesta. Joten oma ajatukseni fraasin syvemmästä olemuksesta lienee hyvinkin väärä?

No yhtä kaikki, tänään se tapahtui minulle ja ei ollut ensimmäinen kerta, eikä luultavasti viimeinen.

Ensimmäinen verkkojärvi

Kartasta olin katsellut sopivaa paikkaa asetella verkot ilman venettä ja Pöyrisjärven erämaasta löytyi mielenkiintoinen kolmen järven keskittymä, jotka yhtyivät toisiinsa pienellä joella. Verkonlasku ilman venettä vaatii hieman kekseliäisyyttä ja minä olen ratkaissut ongelman vahvalla siimalla varustetulla valtamerikalastukseen tarkoitetulla heittovavalla ja avokelalla. Käytössä minulla oli koukuton 85 gramman paino, jonka saan lentämään lähes 100 metriä. Toki tuo asettaa paljonkin rajoituksia sille mihin verkot onnistuu siiman avulla vetämään.

Näin kävi nytkin. Rannan pehmeydestä johtuen, jouduin muuttamaan alkuperäistä, kartan pohjalta tekemääni suunnitelmaa ja tämän ensimmäisen järven kohdalla jouduin tyytymään mielestäni hyvin epävarmaan paikkaan. Toki siinä rannan muodot antoivat pienen toivon minulle mahdollisista hauista ja ahvenista ja mielessäni vallitsi innostunut ajatus sekä tieto siitä, että paremmin pyydykset kuitenkin pyytävät vedessä, kuin muualla. Siiman viritys tässä kohdin ei onnistunut pelkästään heittämällä, vaan jouduin kuljettamaan sitä myös vapaa apuna käyttäen pitkin rantoja. Pienen puuhastelun jälkeen, kuitenkin sain verkot siiman avulla vedettyä järveen ja vielä Ahti-loitsut tehtyäni, siirryin keskimmäiselle järvelle toisen verkkoni kanssa.

Välijärvi, jonne myös verkot asetin

Toinen verkko olikin helpompi asetella, koska sain painon hienosti heitettyä järven ylitse, mutta järven mataluus verkkokohdassa oli yllätys. Verkkoni olivat 1.80 m syviä, mutta vain osin vettä oli riittävästi. Toisaalta olin saanut katettua pyynnölläni veden koko syvyydeltä, mutta samalla ajatus siitä, että jäänsyvyys täällä voi olla hyvinkin tuo lähes pari metriä sai minut pohtimaan ajatusta kalojen oleskelusta ylipäätään tässä matalahkossa välijärvessä. Enhän minä sitten niin väärässä ollut ajatusteni kanssa, vaikka toiveet olivatkin korkealla.

Tänään kun kävin verkot kokemassa ja samalla poistamassa järvestä, niin melkein tyhjän sain palkakseni. Melkein tulee siitä, että sainhan minä ihastella kuitenkin syksyistä erämaata sekä siitä, että sain taas muistutuksen miten helppo on epäonnistua luonnon kanssa toimiessaan. Ehkä juuri siitä kumpuaa tämä minun syvä arvostus luontoa ja metsästys- ja keräilykulttuuria (pyyntikulttuuri) kohtaan, kaikki on välillä niin luojassaan!

Näiden avulla lapinnoidat ja shamaanit lankesivat loveen ja

varmaan löysivät parhaat kalapaikatkin. Jos tästä ei tuuri muutu,

niin täytynee itsekin kokeilla..

Enontekiöllä

Unelmia pitää olla!

Totta, ja niitä on myös ollut ja niitä kohti on aina pyritty ja välillä saavutettukin jotain. Usein kuitenkin nuo unelmat muokkautuvat ja kun yhden on saavuttanut, toinen on jo mielessä. Niitä seuraillessa olen päätynyt ihmeellisiin paikkoihin. On tullut jo useampi vuosi asuttua etelän auringossa. Niin ikään on reissattu reppu selässä pitkin Aasiaa ja Väli-Amerikkaa. Rakkauden perässä muutin takaisin Suomeen ja pieneen ruotsinkieliseen saareen Paraisille, josta nyt muutimme yhdessä tänne pohjoisimpaan Suomeen Enontekiölle.

Tuttuja nämä seudut olivat minulle jo monien vuosien vaellus- ja kalareissujen ansiosta. Kesällä 2015 vietin kuukauden näillä korkeuksilla lähes yksinomaan telttamajoituksessa ja vaimonikin on monesti aiemmin lomaillut napapiirin tällä puolen, jopa hetken työllistynytkin täällä. Siksi tänne muutto olikin melko looginen ratkaisu, olihan meillä jo pieni tieto tulevasta ja suuri lapin kaipuu poltti rinnassa. Vaimon työpaikan varmistumisen jälkeen asunto löytyi nopeasti ja sitten jo kohta ihmettelimmekin ruskan keskellä, että mitäs sitten?

Vaimolla toki on osin omat tekemisensä selvillä työnsä puolesta, mutta itselläni alkaa tämä peukaloitten pyörittely taas kyllästyttämään. Mieli onkin taas keksinyt vaikka mitä yrittämisen arvoista ja on ollut hyvin opettavaista palata ajatukseen siitä mitä oikeasti haluaa, siis unelmiin. Erikoista tässä on ollut se, että unelmoin monesta asiasta jotka tuntuisivat hyvältä, mutta kun jään miettimään sitä mitä unelmalleni tapahtuu jos ja kun sitä kohden lähden pyrkimään, niin näen jotain muuta kuin mukavan lopputuloksen. Siksikin tässä täytyy ajatuksella miettiä ja "maistella" näitä tulevaisuuden suunnitelmia.

Koti! Siinä yksi unelma ylitse muiden. Koti, joka on muutakin kuin paikka levätä tai jossa säilytetään tavaroita. Se on juuri nyt unelmistani se ajankohtaisin, ikioma koti, lainoineen, remontteineen ja kaikkine huolineen. Ei mikään helppo unelma, varsinkaan kun sen pitäisi olla meille molemmille juuri se oikea ja juuri sille ja sen arvolle kuuluvalla paikalla. Muutamia taloja ja mökkejä tässä on nyt jo käyty katsomassa, mutta täysosumaa ei ole vielä tullut. Katseet on jo osin siirretty myös tontteihin ja hirsitalopaketteihin. Muutama näyttö on vielä ensi viikolle sovittu ja joukossa on mm. majoituskeskus, jossa olisi 60 lepopaikkaa erämaan rauhaa ja huikeita kalastuskokemuksia etsiville lomailijoille.

Siitä pääsemmekin seuraavaan ajatukseen tulevaisuudesta. Täysin selvää on se, että haluan kalastaa ja vaeltaa näitä vesistöjä ja erämaita jatkossakin. Kysymys kuuluu, haluanko jakaa näitä kokemuksia, paikkoja tietojani myös muille ja olenko valmis kantamaan sen vastuun, jonka nuo asiat ja tarvittavat investoinnit vaativat. Ehkä, kohtuullisissa määrin tuo voisi olla jopa kovin antoisaa. Kalastaminen kuten vaelluskin on siitä hienoa, että toisen onnistuminen tuntuu lähes yhtä hyvältä ja toisinaan jopa paremmalta kokemukselta, kuin omat onnistumiset. Tietotaitoa, kokemusta ja saaliita on kertynyt jo siinä määrin, että kohtuullisen helppoa olisi opastaa vaikka aivan vasta-alkajaa saamaan sellaisia kaloja, jottei tarvitse enää koskaan valehdella muille. Sadat yöt luonnossa, niin kesällä kuin talvella ovat taas opettaneet yhtä jos toistakin ja kyllä tuostakin olisi mukavaa jakaa tietoa muille asiasta innostuneille. Parhaimmillaan kuitenkin riittää vain pihapiiristä poistuminen ja hiljentyminen hetkeen ja paikkaan. Luontoyhteyden syntyminen on parasta mitä tässä hektisessä maailmassa voi saada rauhoittuakseen ja akkujen uudelleen lataukseen. Tuo ei kuitenkaan aina ole aivan yksinkertaista, mutta opastuksella kaikki on mahdollista.

Elämme siis mielenkiintoisia aikoja. Tulevaisuutta odotellessa, päätän kuitenkin lähteä huomenna laskemaan verkot salaiselle järvelle ja toivon parasta!