Äijädieetti

perjantai 28. lokakuuta 2016

Lulledalen ja morsiushuntuputous

"Tervettuloa Lullivankan mettäpolulle!
 
Lullivankan mettäpolku on nuin 3 km pitkä ja mennee erilaisen luontotyyppien lävitte.Vankassa on kaksi isoa havumettäaluetta, jokka on suojeltu lailla ja osa mettäpolusta mennee juuri suojellun havumettän kautta. Voit käyttää kevyitä urheilukenkiä polulla melkein läpi vuojen. Mettäpolun lopussa on rakennettu levähtämispaikan, jossa voit tehä valkian.

Polun vartheen on laitettu plakaatteja, jokka muistelevat kasveista, elävistä ja ihmisten historiasta aluheella. Aluheella on kokonansa 16 eri orkidea-kasvia, ja meiän tunnetuin orkidea Marisko/Tikankontti/Lady´s slipper ( cypripedium calceolus ) kukkii kesäkuun alusta heinäkuun loppuun. Älä ota kasveja aluheelta! Ole kans varovainen ettei kasveja tai muistomerkkejä mennee rikki."

Tuossa suora kopio Lulledalenin eli Lullivankan info-kyltistä.

Maahismetsää
 Kilpisjärven tunturialueelta laskeuduttaessa kohti Skibotnia ja Norjanmerta, on maiseman muutos valtaisa. Tunturit vaihtuvat vuoriin ja pieniin laaksoihin on kehittynyt oma ekologinen maailmansa. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Lullivankka, joka on kuin suoraan satukirjasta ja jossa näet maahiset, keijut ja muut luonnon henget, kun vain uskallat antaa niiden tulla esiin. Kiireinen turisti tarpoo tuon polun hetkessä, mutta uskon että silti hänelle jää taianomainen muisto paikasta. Kiireettömämpi saattaa kokea paljon enemmän ja tästä voi tulla se paikka, jonne aina pitää palata luontoyhteyttä voimistamaan. Miten vain, niin tämä laakso jättää varmasti pysyvän merkin sisimpääsi!


Laaksoa suojaavat satoja tuhansia vuosia vanhat kallioseinämät
 Omat ajatukseni lennähtävät oitis menneisiin aikoihin, kun tähän laaksoon ja tälle polulle astun. Minkälainen paratiisi tämä oli silloin metsästäjä-keräilijälle ja nyt nykyajan ihmiselle. Älypuhelimen omistavana voin silti kuvitella tätä jonkinlaisena suojapaikkana ympäröivästä maailmasta. Vain muutamia kilometrejä karuista tuntureista, kuten myös hyytävästä meri-ilmastosta. Tämä on ollut loistava paikka levähtämiseen ja saaliinkeruuseen muinoin ja edelleen tämä on hyvä paikka levähtämiseen.


Kylmenevä ilma tekee luonnontaidetta joen yli kaatuneeseen kuuseen
 Laaksoa halkoo joki, josta kulkijat kautta aikain ovat olleet riippuvaisia. Vanhojen asumistojen jäämiä onkin pitkin jokirantoja, eikä nykyinen tulipaikkakaan kaukana joesta ole, joten hienoon paikkaan on laavu tämän polun varrelle rakennettu.


Kuusikon suojissa
 Polku kulkee haapametsiä, männiköitä ja tunturirinteitä myöden ylös ja palaa takaisin P-paikalle jokivartta myötäillen. Äärimmäisen suojaisa ja taianomainen kuusikko suojaa paikkaa, jonne laavu on rakennettu ja tuolla voi helposti viettää yönsä vaikka kovemmassakin talvimyrskyssä.


Tulipaikka
 Laavulla on saha ja kirves sekä rankapuita. Valmiiksi halottuna tai katkottua puuta ei ole kuin edellisen kävijän tekemät tarpeet seuraavalle. Laavun, joka on erittäin siistissä kunnossa, sisäseinällä roikkuvat vahvuuksilla varustetut, ei ehkä niinkään halvat, aurinkolasit odottaen omistajaansa noutamaan ne. Koko laaksosta huokuu luottamus sekä ymmärrys sen kaltaiseen elämään, jossa minäkin voisin kuvitella eläväni tyytyväisenä.


Morsiushuntu-putous
Jonkin matkaa takaisin Kilpisjärven suuntaan löytyy Morsiushuntu-putous. Ei yhtään opastetta tiellä. Ei edes kohdalla. Vain vanha tietyömaan levennys sekä silta. Siitä se löytyy. Jyrkkä polku alas, jonka varreĺla on vaarasta varoittavat taulut. Vielä kun tuosta jatkat alaspäin varovasti, niin pääset näkemään putouksen, jonka juurella voisit kuvitella meneväsi vaikka naimisiin. Hieno paikka, kerta kaikkiaan. Suosittelen kaikille pariskunnille, matka alas ja ylös on haasteellinen kuten avioliitto..


10 heittoa ja vain kaksi tyhjää. Tässä kaksoistärppi!

Ai niin, kävimme myöskin merellä hakemassa muutaman kalan. Mukavaa oli niitä taas pakastaa, kuin myöskin paistaa osa ihan tuoreeltaan.. Kyllä tämä planeettamme on vain hieno paikka elää!!

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Seitä ja miekkavalaita

Turskankiilto silmissä suuntasin aamuvarhain Norjan Skibotniin, josta en kuitenkaan yhtään turskaa  joulupöytääni saanut. Reissun pelasti mahtava kohtaaminen miekkavalaiden kanssa, lukuisat seit sekä upeat maisemat ja hieno keli.

Aamuauringon valaisema vuoristo kilpisjärvi-Skibotn tieltä
Nousuvesihuippu oli vuorovesitaulukon mukaan n. 13.30, joten lähdin ajelemaan jo hyvissä ajoin kohti Skibotnia, jossa olin puoli yhdeksän aikaan aamulla. Laskuvesi oli saavuttanut huippunsa tuntia aiemmin ja nousuvesi taas virtasi vuonoon kiihtyvällä vauhdilla. Tie tuonne on yksi hienoimmista maisemallisesti. Ensin tulevat näkyviin Kilpisjärven suurtunturit ja aina niin mahtava Saana, sekä sen jälkeen Norjan jylhät ja korkeat vuoristot huippuineen sekä solineen. Varsinkin tällaisena aamuna, jolloin auringonsäteet pääsevät osumaan vuoristoon, tunnelma on taianomainen. Odotukset olivat siis korkealla saavuttuani siihen niemenkärkeen, jonka olin kalapaikakseni valinnut kartalta ennen lähtöäni. Paikalla piti vielä tutkia rantaa ja valita mieleiseni kalapaikka ja sellainen löytyikin läheltä P-aluetta, jonne autoni pysäköin. Vuorovesi on tuolla yli 3 metriä, kalapaikkani mahdollisti siirtymisen ylöspäin nousuveden mukana, eli leiri siihen ja homma alkoi rauhallisesti kahvilla ja ruisleivällä. maisemia ihaillen sekä merta haistellen.

Toimivin litka tänään
Sitten jo virittelin kalavehkeet valmiiksi. käytössäni minulla oli valtamerikalastukseen tarkoitettu 3,5 metrinen teleskooppivapa sekä reilu haspelikela. Päätin kalastaa litkalla vaikka ymmärsin vaarat niiden menetykseen tarttuessaan helposti pohjaan, mielestäni tuo on kuitenkin tehokkain tapa kalastaa rannalta ja toki veneestäkin, tuolloin pohjaankiinnijäämisriski on vain paljon pienempi. Siis koukkuja, jigejä tai mitä nyt pakista sattuu löytymään, kiinni sivutapseihin ja päähän 40-100 grammainen paino tai uistin. Minun vapaani parhaiten sopi 80 grammainen uistin, josta olin poistanut koukut ettei niin helposti jäisi pohjaan kiinni.


Ensimmäinen sei n. 650 g ja kiinni selästä
Muutamia heittoja heittelin tyhjään, kunnes kelatessa tuntui reilu paino. Odottelin jotain reilumpaa turskaa, mutta ei. Sei oli tarttunut selästään kiinni ja veteli siimaa hämäävän voimakkaasti. Sitä tuo kalastus sitten olikin. välillä joku kyljestään kiinni jäänyt sei ylös ja välillä ei mitään. Päivän paras litka oli ehdottomasti fluorisoidut katkarapujäljennökset, joita seit pyrkivät syömään. Tuolla tulikin jo useampi sei samaan aikaan ylös ja mukavin oli kolmen reilu puolikiloisen sein yhteistärppi, varsinkin kun väsyttäessä koukut viistelivät pohjaa ja keräsi vielä kivan kasan levää mukanaan. Tuo kasa sai vavan painumaan niin luokille, että odottelin jo vähintään kymmenen kilon kalaa nousevaksi ylös. Tovin tuota sain väsytellä ja mukava oli tunne, vaikka rannalle nousikin vain muutama sei muiden joukkoon.

Kolmea seitä kerralla, höystettynä levällä
Sitten hommaan tuli muutos, aluksi paikalle tulivat pyöriäiset, jotka ajoivat kalaparvet muualle. Toki välillä joku sattumakala tuli, mutta selvästi mentiin huonompaan suuntaan. Väillä join kahvia ja katselin noita delfiinejä ja välillä rauhakseen heittelin litkaani. Sitten huomasin sivusilmällä veden kalvosta nousevan jotain tavanomaisesta poikkeavaa. Nuo eivät olleet pyöriäisiä, vaan valaita. Kelasin äkkiä litkan rantaan ja hyppelin rantakivillä kassilleni hakeman kameraa ja takaisin. Miekkavalaita! Vieläpä aivan rantaa pitkin tulossa juuri kalastuskiveäni kohti. Välillä sukeltaen ja välillä palaten pinnalle hengittämään ja puuhkaisemaan ilmat pihalle niskassa olevasta hengitysaukostaan. Kerta kaikkiaan hieno hetki. Kerran aiemminkin olen noihin tappajavalaiksi tituleerattuihin kavereihin törmännyt. Tämä tapahtui 20 vuotta sitten Varangin-vuonossa, jossa olin pienellä avoveneellä juksaamassa turskaa kaverini kanssa. Tuolloinkin ne ohittivat meidät lähes yhtä läheltä, mutta silloin minua jännitti paljon enemmän, sillä olimmehan hyvin pienellä ja kiikkerällä veneellä liikkeellä. Nyt istuin turvallisesti rantakalliolla, joten sain vain nauttia tuosta kohtaamisesta. Sain otettua tämän kohtaamisen myös videolle ja voit katsoa sen klikkaamalla tästä.

Meduusa, jonka halkaisija oli n. 30 cm
Mieleenpainuva reissu siis kaiken kaikkiaan ja kun vielä sain muutamia kiloja kalaa kotiin tuomiseksikin, niin en voi valittaa. Silti tuo turskan saamattomuus vaivaa mieltäni sen verran, että saatan tehdä vielä ainakin yhden retken tuonne parhaitten kala-aittojen ääreen.

Perkuuta odottavia seitä
Sain muuten tänään tiedon, että postiin ollaan toimittamassa tilaamaani, Kiinassa tehtyä, Venäjän talviverkkokalastajien ihmelaitetta Torpeedoa, jonka esittelen varmasti kunhan jäätilanne paranee ja pääsen tosihommiin.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Metsoa joulupöytään

Sain metson pyytämättä. Ensimmäinen kerta kun näin kävi. Monesti on tullut pyydettyä ja muutamia kertoja tuolloin saatu, mutta nyt sain tuon metsiemme kuningaslinnun yllättäen ja pyytämättä.

Vanha ukkometso
Edellisestä metsästysreissustani on jo useampi vuosi aikaa. Syksy 2011 on viimeisin metsästyskauteni. Tuolloin minun vierellä myös juoksi flätti-naaras Viivi! Loppuvuodesta muutto ulkomaille ja koirasta luopuminen lopetti tuon harrastuksen silloin.

Viivi, luotettava ja uskollinen kumppani
Nyt minulla olisi toki ollut mahdollisuus lähteä lintuja pyytämään, mutta haulikkomiehenä en ilman koiraa tuonne kairaan kehtaa lähteä. Periaattenani on aina ollut, että haavakkoa en luontoon jätä ja pidän siitä edelleen kiinni. Jos siis haulikkohommiin innostun, niin koiranhankinta olisi sitten se ensimmäinen liike.

Palataan takaisin tuohon metsoon. Saan kiittää siitä ystävääni, joka tiesi tilanteestani metsästyksen suhteen ja on itse innokas metsästäjä sekä tarkkasilmäinen ampuja.
Matkalla etelästä takaisin kotiin pysähdyimme itäkairassa ystäväni luona ja siellä riippui vajan seinällä tämä vanha homenokka, jonka ystäväni oli heti pudotuksen jälkeen nimennyt sen Sakken joululinnuksi. Mahtavaa! Kuinka kiitollinen olenkaan tuonkaltaisista ystävistä!
 Nyt olen tuon linnun siivonnut. Jalat ja siivet päätyvät kastikkeseen ja rintafileet paistetaan ja haudutetaan kermassa. Nam!

Lihat valmiina pakkaseen.
Joulukala vielä puuttuu ja sitä lähden huomenna pyytämään Skibotnista. Toivottavasti turskaa on liikkeellä.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Perhoja ja nuoruusmuistoja

Auringonlasku Airiston taakse
Emännän tunnetaideterapia-koulutus ja isäni 70-vuotispäivä lähettivät meidät 1140 kilometriä etelämmäs Turkuun ja Satavan saareen. Ajellessamme mutkaisia saaristoteitä muistot nuoruudesta valtasivat mieleni. Asuin tuolloin Airiston reunalla sijaitsevassa pienessä Hinttistensaaressa, kalastajatilalla, jonne ei ollut tieyhteyttä kuin talvisin jäiden tultua. Koulumatkanikin olivat melko haastavia. Sulan veden aikaan matka taittui pienellä veneelläni ja jäiden aikaan menin joko jalkaisin, mopolla, moottorikelkalla tai autolla. Olin kuudennella luokalla ja Turun sanomat tekivät puolen sivun jutun erilaisesta koulumatkastani osana Kakskerran koulun 100-vuotisjuhlaa. Olihan nuo matkat välillä melko hurjia, eritoten myrskyisinä päivinä tai syksyisinä pakkasaamuina, jolloin merestä nouseva sumu jäätyi kasvoilleni sekä vaatteisiini. Lähinnä keväisin kun ahtojäät tulivat rantaan en pääsyt kouluun, mutta onneksi tuuli usein avasi reitin muutamassa päivässä. 

Nyt tuokin koulu on jo lopetettu, mutta yksi muisto noista ajoista sai minut vieläkin hymyilemään ja ehkä vähän hytisemään kylmästäkin. Oli kevättalvi ja ilmat olivat olleet hyvin keväisen lämpimät  jo muutamia päiviä. Kelirikkoaika oli siis tulossa, mutta vielä jäät kantoivat. Nuorena miehenalkuna olin hieman aamu-uninen ja nousin tuonakin aamuna ylös sängystä tavanomaiseen tapaani myöhässä. Pikaisten aamutoimien jälkeen heitin repun selkään, kypärän päähän ja polkaisin moponi käyntiin. Asuntomme sijaitsi korkealla kallion päällä ja vain pieni traktoripolku johti rantaan ja siitä poljettu reitti kulki jään yli Kakskerran saareen, josta pääsin linja-autolla kaupunkiin.

Tuota reittiä pitkin siis kaasuttelin tuona keväisenä aamuna, unisilla silmilläni ja kypärän visiiri huurussa. Lähellä rantaa lisäsin vielä kaasua, sillä edessäni näkyi tasainen jäätikkö, jossa huoletta voisi ajaa nuoren miehen innolla ja niin kovaa kuin pikkaisen viritetty moponi kulki. Juuri kun maa loppui ja jään piti alkaa, niin moponi pysähtyi melkein kuin seinään ja minä lensin kaaressa tangon ylitse jäiseen veteen. Siinä kylvyssä peseytyivät unihiekat silmistä välittömästi ja siellä rannassa, vettä kaulaan saakka ihmettelin, että mitä hemmettiä tapahtui! Jäät olivat vetäytyneet rannasta ja vain metrin päässä minusta alkoi taas jääkansi. Vaihtoehtoja ei ollut, mopo äkkiä vedestä ylös ja polkaisu. Yllättävästi mopo käynnistyi ja munat jäässä ajelin takaisin kotiin, jossa suoraan lämpimään suihkuun. Ei ollut asiaa kouluun tuona päivänä ja taisi olla niin, että muutama muukin päivä jäi väliin kelirikon vuoksi. Kunnon talvia ne olivat silloin, nyt on kaikki toisin. Jäitäkään vissiin ole ollut moneen vuoteen kunnolla täällä etelässä?
Saaristomaisemia
Kiva reissu, jonka aikana myös tapasimme yhdessä ja erikseen ystäviämme, on tulossa päätökseen ja huomenna ajelemmekin taas kohti pohjoista, jonne jo kovasti odotan jäiden saapumista pilkki- ja verkkohommat mielessäni. Jos ne eivät saapuessamme vielä kanna miestä, niin saatan ryhtyä sitomaan muutaman perhon. Koska kalastusblogi ja tämä loistava aasinsilta, jaan teille tähän oliivin sarvijaakon muunnosperhoni ilman reseptiä ja edes kokemuksia siitä, miten tuo pyytää. Kait tämä ensi kesänä on pakko käydä uittamassa jossain.

Muunnos Sarvijaakosta


perjantai 7. lokakuuta 2016

Kanootti neitsytmatkallaan

Ehdinpäs vielä ennen jäiden tuloa kokeilemaan uutta kanoottia. Kaksi tuntia paketin noutamisen jälkeen, olin jo rinkka pakattuna matkalla järvelle verkkojen kanssa. Valitsin järven, jonne minulle jäi vain noin kilometrin kävelymatka, joten varovasti pääsin testaamaan miten kanootti kulkee kiinnitettynä rinkan ulkopuolelle. Hienostihan se toimi ja kyllä tuolla pystyy lähtemään jo jonkinlaisille vaelluksille. Toki 8,5 kilon ylimääräinen paino vaikuttaa mm. eväiden määrään rinkassa, mutta jos esim. vaellusmatkat jalkaisin olisivat lyhemmät, niin kyllä tuota rinkkaa viikon jaksaa selässä kantaa, varsinkin kun osan matkasta voisi meloa.

Lähtövalmiina
Kanootin täyttäminen sujui helposti parissa minuutissa. Ensituntuma oli ihan hyvä. Penkkiin oli hyvä istua ja kanootti tuntui kohtuullisen vakaalta. Kyllä tuosta verkot veteen voisi saada ja niin saikin. Mitään kaikuluotainta minulla ei ollut ja järven syvyydet olivat suuri arvoitus, joten rannanmuotojen mukaan yritin etsiä syvännettä järvestä. Suurin odotuksin siis verkot veteen ja sitten telttapaikkaa etsimään.

Asentopaikka yön yli
Helpostihan tuo hiekkakankaalta löytyi ja maapuita oli lähistöllä riittävästi. Keräilinkin niitä melko paljon, sillä jouduin vähän oikomaan verkkoja laskuvaiheessa ja nostin niitä myös hieman takaisin kanoottiin, jolloin housut kastuivat hommassa, joten kuivatustulet oli syytä rakentaa. Iltaa kohden myös tunsi selvästi miten pakkanen alkoi kiristyä ja aloin vähän jännittämään tulevaa yötä, sillä mukanani oli vain kevyt makuupussi, jossa extreme-arvo oli nolla-astetta ja comfort +5 astetta.
Reipas pakkasyöhän siitä tulikin ja hieman hampaani kyllä kalisivat yöllä tulien sammuttua, mutta kuitenkin selvisin melko mallikkaasti.

Maa ja majoite kuurassa aamulla

Huonolla kamerallani sain tallennettua vähän revontuliakin
 Aamulla sitten teltan purku ja järvelle nostamaan verkkoja, joissa pettymyksekseni ei ollut yhtään kalaa. Ei siis sintin sinttiä! Kyllä se niin vain on, että vierailla vesillä ja uusilla tyylillä kalastettaessa, saalis voi olla juurikin näin hurja. Ehkä minua olisi auttanut kaikuluotain oikean verkkopaikan määrittämiseen. Itse verkkoja en voi syyttää, sillä satoja kiloja on noilla samoilla verkolla pyydetty aiemmin. Mutta ei tässä nyt oikein muuta voinut kuin tyhjentää kanootti ja pakata se rinkkaan, laittaa leuka rintaan ja lähteä kohti uusia pettymyksiä. Märät verkotkin painoivat enemmän kun hartiat lysyssä tallustelin kohti autoa. Kotona kuitenkin mieleni hieman piristyi, kun saunan lämmössä aloin miettimään, että hyvin toimi kanootti ja ensi kesälle mulla olisi varman mielenkiintoisia reissuja sen kanssa tiedossa.

Luonnon taideteoksia


maanantai 3. lokakuuta 2016

Kilpisjärvellä ja muistoja Nikkaluoktasta

Saana 3.10.2016

Tänään oli ensimmäinen pakkaspäivä, joka laittoi jo pienempiin lampiin jääkannen päälle. Auringonpaisteessa ajelin kohti Kilpisjärveä, jonne olin matkalla tutustumaan uusiin mahdollisuuksiin. Tie sinne vie Karesuvannon kautta, josta myös pääsee Ruotsiin. Muistot viime vuoden kesältä palasivat elävästi mieleen, kun ohitin tuon pienen kylän. Juuri tuo saman sillan ylittäen matkasin Nikkaluoktaan, jossa minua ja paria ystävääni odotti kopteri valmiina viemään meidät varusteineen eräälle rauduistaan tunnetulle joelle.

1.72 kg harjus
Reissu tuonne oli hieno vaikka odotuksemme olivatkin, kuten aina, hieman isommat. Rautuja oli paljon ja ruokakalat saimmekin hyvin helposti. Saadut kalamme olivat vain kovin pieniä, toki pannukarkeita, mutta silti. Kaksi hyvää tapahtumaa sain kuitenkin itselleni. Ensimmäinen oli yksi suurimmistani harjuksista. Yli puolitoistakiloisia on tullut muutamia ja vain kerran olen ylittänyt maagisen 2 kilon rajan, joten tuo 1.7 kilon harjus oli kyllä mahtava juttu. Toinen ison kalan tapahtuma sitten rikkoikin vapani. Heitin virran yli haarautuvan joen niskalle hieman modatun Nalle puhin ja pam, iso oli kiinni. Olin varmaan kolauttanut vapani johonkin, sillä kovin pitkään tuo riuska kala ei vapaani taivutellut, kun se napsahti poikki noin 70 cm vavan kärjestä. Vielä yritin tuolla tikulla pidellä kalaa, mutta sitten siimakin sanoi sopimuksensa irti. Niin pääsi hyvänkokoinen, luultavammin taimen karkuun ja minä ihmettelin rannalla 400 euron romut käsissäni tilannetta. Kaikesta huolimatta tuo muisto säilyy mukavana kokemuksena muistoissani.

Majoitteeni tuolloin (2 kg)

Tikkurautua
Reissu oli muutoinkin hieno. Ilmat olivat hyvät ja maisemat vieläkin upeammat. Varmasti tulen tuonne tekemään vielä useamman reissun, jos vaikka saisin vielä sen karanneenkin kiinni.

Tosiaan, Kilpisjärvellä kävin mm. tutustumassa paikkaan, jonne voisi rakentaa toimivan erä- ja retkeilykeskuksen. Maisemat ja ympäristö olivat hienot valmiine valastuine ensilumenlatuineen, mutta vaikken vielä aivan täysillä paikkaan syttynyt, niin mahdollisuuksia tuossa kyllä olisi. Jääköön nyt kuitenkin vielä harkintaan, siksi iso ja sitova tuo projekti olisi. Huomenna pitäisi saapua kanootin postiin ja nyt lähimmissä toiveissa olisi päästä upottamaan vielä verkot veteen ennen jäiden tuloa.

Näkymät mahdollisen eräkeskuksen salin ikkunasta.